Kuusenlatvaan koetti (pimpeli pompeli pom) tarttua se tiukasti (pimpeli pompeli pom), vaan ei pääty matka ei, tuuli eteenpäin sen vei. Pitkä matka maahan on (pimpeli pompeli pom).

Nallen nöpö nenälle (pimpeli pompeli pom) viimein putos hiutale (pimpeli pompeli pom). “Hyvä täs on olla niin aivan sulan kyneliin.” Niin suli hiutale (pimpeli pompeli pom).

Siinä ajatuksiini upotessa mieleni teki hymyillä – en kuitenkaan hymyillyt. Kuljin kasvot tyynenä kotiin päin, koska olen aina ollut herkkä ajattelemaan, että mitähän joku mahtaa ajatella, jos näkee minut. Se on paha tapa, josta pitäisi päästä eroon, mutta itsensä muokkaaminen on tehtävä asia kerrallaan – niin kuin mikä tahansa projekti.

Vaikken hymyillytkään ulkoisesti, hymyilin sisäisesti. Minulla oli hyvä olo, kun mietin ihmisiä, jotka tähänastisen elämäni varrella ovat sivunneet elämääni, pistäytyneet siinä tai jopa jääneet siihen (toivottavasti pysyvästi). Minulla oli hyvä olo, kun saatoin rehellisesti todeta, etten ole täysin yksinäinen, että minulla on ihana poika ja elämäni on mallillaan.

Kuulostaa kliseiseltä ja täytyy samaan hengenvetoon myöntää, että en todellakaan ajatellut elämäni olevan ihanaa ja mallillaan, kun puhelimen herätys piipitti aamulla 6:15. En ajatellut asiaa myöskään aamukiireissä pukiessani itseni ja lapsen, en ajatellut asiaa päiväkodissa viedessäni lapsen sinne, enkä ajatellut asiaa koulussa, kun ajatukseni olivat seis ja – kuten yleisesti puhekielessä ilmaisen – koomasin hartiat lysyssä pöydän ääressä.

Tuo lyhyt kävelymatka sai minut silti pohtimaan asioita. Kun mieleni on aamukooman jäljiltä vihdoin virkeä, ajatustyö on suurin hupini. Valitettavasti moni muu asia jää sen takia hoitamatta. En vain aina pääse irti ajatuksista ja ennen kaikkea unelmista, joita mieleni mielellään pyörittelee. Tuo ajatustyö juurikin on se lähde, josta ammennan hyvän tai huonon tuuleni päivää varten. Se riippuu aina ihan siitä, mitkä asiat ovat päälimmäisinä mielessä ja millainen ympäristöni on.

Pohdinnoissani sivusin myös sellaista tosiasiaa, että koulunalun jälkeen olen ollut tasapainoisempi ja onnellisempi. Samaa ei voi sanoa siitä minusta, joka kävi peruskoulun ja lukion, mutta pari kotona vietettyä vuotta oli selvästi täydellinen tauko motivoimaan minua. Nautin koulunkäynnistä ja opiskelusta, se tuntuu jotenkin erilaiselta nyt. Sen lisäksi, että minulla on päivärutiinit ja saan sosialisoitua jonkin verran, painoni on lähtenyt putoamaan – ja se, jos mikä, ilahduttaa minua. Elämä vain tuntuu olevan kaikin puolin kunnossa. Ja tämä on se hetki ja tunne, josta pitää nauttia. Huomennahan voin ajatella kaiken toisella tavalla.

Se tunne on voittamaton. Minä olin voittamaton. Olin paljon enemmän kuin aikaisemmin ja tuntui siltä, että onnellisuuteni tai minäkuvani eivät ole riippuvaisia muista ja muiden asenteista. Minun ei tarvinnut kuulla kehuja, minun ei tarvinnut nähdä hymyjä ihmisten kasvoilla, eikä kenenkään tarvinnut edes puhutella minua – siitä huolimatta leijuin seitsemännessä taivaassa, kuten sanonta kuuluu, enkä todellakaan kaivannut sieltä alas. Tuntui siltä, ettei kukaan voisi pilata hyvää päivääni.

Vaan niinhän sitä sanotaan, että tyyntä myrskyn edellä. Tänäänkin se piti paikkansa. Poutasään jälkeen sää huononee aina – vääjäämättä.

Yritin pitää pintani. Yritin räpyttää siipiäni, joilla olin saanut itseni yläilmoihin, vaan myrsky oli liian kova. Putosin. Putosin ja kovaa. Todellisuus ei ollutkaan enää yhtä kaunista kuin olin hetki aikaisemmin tuntenut kaiken olevan.

Se pettymys oli pahin. En kyennyt pitämään itseäni hyvällä tuulella, en kyennyt pitämään kiinni siitä ajatuksesta, että olen kaunis, omalaatuinen ja hyvä. Muistin kiittää hyvän tuuleni pilaamisesta, huusin kuulemma – vaikka vastapuoli ei ole koskaan tainnut kuulla minun oikeasti huutavan. En voinut sille mitään. Se oli kuin joku olisi vienyt lapselta hänelle annetun lelun, jonka lapsi on koko vuoden odottanut saavansa joulupukilta.

Toisaalta en sitten kuitenkaan tiedä, petyinkö siihen, etten pystynyt olemaan hyväntuulinen, vai siihen, että joku pilasi sen, vai kenties siihen, että en enää ollut hyväntuulinen. Oliko pettymykseni oikea syy se, että en kyennyt, että en ollut, vai että joku toinen pilasi jotakin? En osaa sanoa. Saattaahan se olla kaikkien asioiden yhteinen summa. Saatoinhan myös pettyä siihen, että joku ei ollut hyvällä tuulella, vaikka minä olin.

En ole pitkävihainen, en edes tahtoisi olla. On paljon helpompaa antaa anteeksi ja unohtaa. Siitä huolimatta makaan sängylläni, koska en kestä nähdä häntä, joka hyvän tuuleni pilasi, kirjoittamassa tätä valitusvirttä, joka ei loppupeleissä muuta mitään. Minun pitäisi puhua. Minun pitäisi mennä hänen kainaloonsa, pyytää anteeksi ja antaa anteeksi. Vaikka en ole pitkävihainen, miksen silti tee sitä? Mökötän mieluummin. Niinhän hänkin tekee. Vaan aukeneeko tilanne sillä tavalla koskaan, vai pitääkö tämä vain niellä tällaisenaan?

Ehkä minun pitäisi muuttua. Pidän siitä minusta, joka on onnellinen ja hyväntuulinen. Kukapa ei pitäisi! Olen kuitenkin pohjamudissa ryömiessäni sitä mieltä, ettei onnellisuus riipu vain omasta itsestä, vaan se on riippuvainen myös ulkopuolisista tekijöistä. Siitä huolimatta en saisi sortua syyttelemään toista. Minun pitäisi katsoa peiliin ja miettiä, mitä minä tein väärin. Olisiko minulla voinut olla voimaa pysyä yläilmoissa ulkoisesta huonosta tuulesta huolimatta? Meninkö yli siitä, mistä aita on matalin?

Tutkailin kulkuneuvoni ikkunalasien läpi, kuinka kiireiset autoilijat puhuivat puhelimiinsa tai näppäilivät tekstiviestejä. Montaakaan autoilijaa ei osunut silmiini ilman informaatioteknologian aikaansaannosta, joten kyllästyin laskeskelemaan, kuinka moni lakipykäliä noudattaen käytti handsfreetä ja piti kädet ratilla (toisen käden satunnaisesti vaihdekepillä tai käsijarrulla).

Syksy näytti kauniilta ja surulliselta, kuten sen mielestäni kuuluukin näyttää. Ehkä siksi ajatuksissani livuin puolitangossa tanssivien lippujen kautta eilisiin tapahtumiin Kauhajoelle ja siitä edelleen lähes vuodentakaiseen Jokelaan. Hetken verran omatuntoni kolkutti, ihan pienen hetken vain, mutta sitten hymyilin ajatuksilleni ja annoin itselleni luvan olla onnellinen muiden surusta huolimatta.

Kahlasin ajatuksiani läpi. Nauroin eilen paljon ja olin nauranut aamupäivälläkin – en osannut suhtautua Kauhajoen tapahtumiin muulla tavoin. Koko tapahtuma oli minusta tragikoominen ja koin helpoimmaksi tavaksi käsitellä asiaa vääntelemällä vitsiä aiheesta, nauramalla ja ottamalla elämän rennoin rantein. Olin minä sitten tunteeton tai muulla tavoin emotionaalisesti rajoittunut ulkopuolisen silmin, en antanut itselleni lupaa vajota itseäni halventaviin pohdintoihin. Tiesin, ettei itsensä ruoskimisesta olisi kovin nopeasti pääsyä takaisin maanpinnalle.

Olin tutkinut aamupäivällä pikkusiskoni kanssa misantropiaa. Se nousi eilisen kohun keskellä esille ja kuulin ihmisten puhuvan ihmisvihasta ja suoraviivainen, putkiaivomainen misantropistien maanrakoon vetäminen ilkein herjoin Irc-galleriassa sai minut turhautumaan. Tutkittuani asiaa tulin siihen tulokseen, että “ihmisviha” ei ehkä ole oikea suomennos misantropialle.

Toisaalta se oli minulle loppupeleissä samantekevää. Ajatusjuoksuni seurauksena Kauhajoen tapahtumista misantropian kautta päädyin vihaan. Pyörittelin sanaa mielessäni. Ei, en kyennyt sanomaan, että vihaisin niin yhtikäs mitään. Inho oli sopivampi sana kuvaamaan Kauhajoen tapahtumia, Jokelan tapahtumia, ylipäänsä kaikkea sitä pahaa, mikä maailmassa tapahtuu. En halunnut vihata ja vihalla kuormittaa itseäni. En myöskään kokenut itseäni oikeutetuksi tuomitsemaan sitä, mitä joku toinen tekee. Saatoin vain olla jotakin mieltä, mutta tuomarina en halunnut toimia.

Ajatusjuoksuni katkaisi puhelimen ääni, kun serkkuni soitti ja kyseli, missä olen. No, linja-autossahan minä istuin. Sanoin sen serkullenikin. Siitä ei mennyt ehkä kuin kymmenisen minuuttia, kun pääsin muodostamaan ajatuksiani sanoiksi serkkuni kanssa – kahvilan pöydän ääressä, Stockmannin Delikatessissa, Akateemisessa kirjakaupassa, Suomalaisessa kirjakaupassa… ja sitten päädyimmekin jo muihin asioihin, enkä kotimatkalla enää miettinyt kuin tekemättömiä koulutehtäviä.